Europarlamentti haluaa, että komissio tarttuu yritysvastuuseen

Puuvillapaitoja. Katkarapuja. Kaakaota. Kumia. Sokeria. Teetä. Pähkinöitä.

Lista pakko- tai lapsityöllä tuotetuista tuotteista on masentavaa luettavaa. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan kullan tuotannossa käytetään eniten lapsityötä. Järjestön raportin mukaan ainakin 21 maassa lapsia hyödynnettiin kullan tuotannossa: lapset louhivat kultaa, työskentelivät epävakaissa kaivoskuiluissa ja käyttivät louhinnassa myrkyllistä elohopeaa.

Yritysten sosiaalinen vastuu – siis vastuu työntekijöiden hyvinvoinnista, ympäristöstä ja yritystoiminnan vaikutuksista paikallisten yhteisöjen elämään – on viime vuosina ollut säännöllisesti esillä, mutta toistaiseksi EU on ollut laiska puuttumaan ongelmaan.

Viime keväänä parlamentin vastuullisen yritystoiminnan työryhmä julkisti ehdotuksensa EU-laiksi, joka velvoittaisi yritykset perkaamaan alihankintaketjunsa ihmisoikeusrikkomusten välttämiseksi. Suomalaisista mepeistä työryhmässä ovat olleet Sirpa Pietikäinen (kok./ EPP) ja Heidi Hautala (vihr./ Greens), joka on työryhmän perustaja ja puheenjohtaja. Työryhmän tavoite on, että uusi komissio tarttuu esitykseen.

Tähän asti komissio on tukenut ajatusta, että yritykset pyrkivät vapaaehtoisesti rajoittamaan ihmisoikeusloukkauksia ja ympäristöhaittoja, jotka liittyvät niiden monipolvisiin hankintaketjuihin. EU parlamentti ja erityisesti kansalaisjärjestöt ovat kokeneet, että vapaaehtoisuus on tullut tiensä päähän.

”Yritysten omia, vapaaehtoisia sääntöjä on hyödynnetty ja niillä on viivästetty pakottavien sääntöjen käyttöönottoa”, sanoo Juliette Renaud ranskalaisesta ympäristöjärjestö Friends of the Earthista.

Yrityksillä vaikeuksia varmistaa tuotteidensa eettisyyttä

148 tuotetta. 76 maata. 26 miljoonaa pakkotyössä. 152 miljoonaa lapsityöläistä.

Tämä on kansainvälisen työjärjestön (ILO) arvio vuoden 2016 tilanteesta. Ihmisoikeuksien pitäisi olla yleismaailmalliset, mutta pitkissä ja monimutkaisissa alihankintaketjuissa vastuisiin ja velvoitteisiin syntyy mustia aukkoja: kansallinen lainsäädäntö pysähtyy yleensä valtion rajalle.

Maailmankaupan laajuuden ja monimutkaisuuden takia, valtioiden mahdollisuudet korjata hankintaketjujen loppupään rikkomuksia ovat rajalliset ja lainsäädäntö puuttuu ongelmiin vasta jälkikäteen. Niin sanottu due diligence pyrkii estämään vahingot ennakolta. Liike-elämästä lainattu due diligence kääntyy ihmisoikeuksien ja ympäristökysymysten yhteydessä huonosti suomeksi, mutta käytännössä HRDD (Human Rights Due Diligence) on prosessi, jossa yritykset tunnistavat ja rajoittavat tuotantoketjujensa riskejä, jotka liittyvät ihmisoikeuksiin.

Myös liike-elämä on kääntymässä EU-sääntelyn kannalle. Yrityksilläkin on vaikeuksia varmistaa, missä ja millä tavalla niiden tuotteet tai raaka-aineet on valmistettu. Monivaiheisen tuotannon loppupäässä oleva tehdas on voinut myyjäyrityksen tietämättä ulkoistaa alkutuotannon uudelle aliurakoitsijalle.

Helteisellä pellolla puuvillaa keräävät lapset tai nälkäpalkalla työskentelevä afrikkalainen kaakaoviljelijä eivät ole hyvää peeärrää Euroopassa. Mutta jos työntekijöiden olot pellolla ovat valvonnan ulottumattomissa, todennäköisyys polkea ihmisoikeuksia kasvaa.

Toinen syy on käytännöllinen. Ranskassa ja Alankomaissa on jo lainsäädäntöä yritysvastuusta. Suomen, Saksan ja Italian hallitukset ovat sitoutuneet lainsäädäntöön ja useissa muissa EU-maissa tästä käydään keskustelua. Yritysten on helpompaa toimia Euroopassa, jossa on yksi laki kuin luovia kansallisten lakien tilkkutäkissä.

EU:n päätökset vaikuttavat myös sisämarkkinoiden ulkopuolella

HRDD voi parantaa työntekijöiden ja paikallisyhteisöjen asemaa, mutta ei pidä kuvitella, että se ratkaisisi kaikki tuotantoketjujen ongelmat. Hyvä esimerkki on saksalaisen Kik-vaateketjun käyttämä surullisen kuuluisa Rana Plazan tehdas Bangladeshissa. Kikin alihankkijan tehdasrakennus ja työolot oli tarkistettu ennen vuoden 2013 onnettomuutta, jolloin rakennusmääräysten vastainen rakennus romahti ja tappoi yli tuhat tehtaan työntekijää.

Yritysten ääni on voimistunut viime aikoina, kun ne ovat alkaneet liputtamaan sitovan HRDD-sääntelyn puolesta. Kyse on kilpailutilanteesta. Pakottavien sääntöjen puuttuminen antaa kilpailuetua niille yrityksille, jotka antavat piut paut työntekijöiden oikeuksille ja ympäristökysymyksille. Häviäjiä ovat ne yritykset, jotka edes pyrkivät sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

”Euroopassa on kehittynyt tietoisuus siitä, kuinka merkittävä markkina-alue EU on. EU:n vahvemmat yritysvastuuvaatimukset säteilisivät myös Euroopan ulkopuolelle ja ne poistaisivat epäreilua kilpailuetua”, selittää europarlamentaarikko Heidi Hautala.

Painetta aiheuttavat myös sijoittajat, jotka edellyttävät yrityksiltä pitkän aikavälin suunnitelmaa. Osa tätä suunnitelmaa on riskit tunnistava due diligence, sanoo EU-komission yksikönpäällikkö Maija Laurila.

Komissio on teettänyt asiasta tutkimuksen, jonka tuloksia odotetaan loppuvuodesta. Tämän jälkeen uusi oikeuskomissaari päättää, ryhtyykö komissio edistämään EU:n laajuista yritysvastuulakia ja millä tavalla.

Ranska puuttui hankintaketjujen ongelmiin lailla

”Pelkkä due diligence ei riitä”, sanoo Juliette Renaud.

Renaud tarkoittaa, että vaatimus riskien tunnistamisesta ei kannusta muuttamaan toimintaa, jos rikkomuksista ei seuraa rangaistusta. Ranskan yritysvastuulaki (Corporate Duty of Vigilance) menee askeleen pidemmälle: lain mukaan yritys on vahingonkorvausvelvollinen aiheuttamistaan vahingoista, jos se ei ole tehnyt asianmukaista riskiarviota.

Ranskan yritysvastuulaki on hyvä yritys puuttua hankintaketjujen ongelmiin, sillä se laajentaa emoyrityksen vastuut työntekijöiden oikeuksista ja ympäristöstä myös tytäryhtiöihin ja aliurakoitsijoihin. Perinteisesti ongelma on ollut se, että eurooppalainen emoyhtiö on saanut vapaudut vankilasta -kortin esimerkiksi Afrikassa toimivan tytäryhtiön tai aliurakoitsijan aiheuttamasta öljyvahingosta, koska yritykset katsotaan itsenäisiksi, toisistaan erillisiksi toimijoiksi.

Tämä on tarkoittanut, että oikeudenkäynnin kohteena on ollut eurooppalaisen yhtiön paikallinen tytäryhtiö, ja oikeudenkäyntiä on käyty esimerkiksi Afrikassa, jossa ympäristö- ja työlainsäädäntö laahaavat pahasti Euroopan perässä.

Pari ongelmaa Ranska yritysvastuulaissakin on. Ensinnäkin todistustaakka on kantajalla. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi afrikkalaisen kyläyhteisön on vaikeaa todistaa ranskalaisyhtiön vastuu laidunmaat pilanneesta öljyvahingosta.

Toinen ongelma on korvausvelvollisuus. Koska kyse on yksityisoikeudesta, kantaja – esimerkiksi turvallisia työoloja vaativat pakistanilaiset vaatetyöläiset – maksavat oikeudenkäyntikulut, jos he häviävät jutun.