Kimmo Palonen

Puheenjohtaja, Rakennusliitto

Euroopan unionin direktiivi julkisista hankinnoista on nykyisellään valitettava esimerkki EU-lainsäädännöstä, jossa ihmiset ja työntekijät on uhrattu yritysten hyvinvoinnin edestä. Sosiaalinen ulottuvuus – esimerkiksi asialliset ja eri maiden työlainsäädännön mukaiset työehdot – eivät paina direktiivissä juurikaan. Vain hinta ratkaisee ja usein halpa hinta tehdään työntekijöiden oikeuksia polkemalla.

Nyt EU:ssa ollaan jälleen, reilun kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen, uudistamassa hankintalainsäädäntöä. Uudistuksella on kiire ja on poliittisten päättäjien vastuulla, että lopputulos ei ole samanlainen pannukakku kuin nykyinen direktiivi. Työntekijöiden oikeudet ja sosiaaliset kriteerit on nostettava kilpailutuksessa yhtä merkittävään asemaan hinnan kanssa.

Moniulotteinen ja rakenteellinen hyväksikäyttö

Rakennusalalta paljastuu joka vuosi jopa kymmeniä julkisesti rahoitettuja työmaita, joissa työntekijöitä hyväksikäytetään. Tapaukset vaihtelevat alipalkkauksesta suoranaiseen rikolliseen toimintaan, jossa mm. viranomaisten hämäämiseksi maksettuja palkkoja peritään työnantajan toimesta väkivallan uhalla työntekijöiltä takaisin. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että rakentajille maksetaan liian pientä tuntipalkkaa ja jätetään mm. ylityö- ja lomakorvaukset maksamatta.

Hyväksikäytetyt työntekijät eivät kuitenkaan ole ainoita kärsijöitä. Myös rakennuttaja, eli julkisissa hankkeissa esimerkiksi kunta tai valtio, ottaatakkiinsa. Ikävimmissä tapauksissa veronmaksajien rahoja valutetaan suoraan veronkiertäjien taskuihin.

Myös rehelliset yritykset kärsivät, kun tarjouskilpailuja voittavat epäreiluilla konsteilla ja jopa suoranaisilla rikoksilla hintaa dumppaavat yritykset. Jos muut kilpailutukseen osallistuvat yritykset jättävät tarjouksia, joiden kustannustaso vaihtelee esimerkiksi +- 5 %, ja kilpailun voittaa tätä tasoa useita kymmeniä prosentteja edullisempi tarjous, pitää hälytyskellojen soida. Yleensä halpuus on haettu työntekijöiden selkänahasta ja lompakosta.

Alihankintaketjujen tuomat haasteet työmailla

Rakentamisessa väärinkäytöksiä piilotetaan monin tavoin, joista yleisimpiä ovat urakoiden pilkkominen hämmentävän pitkiin alihankintaketjuihin – tai vastaavasti urakan levittäminen ikään kuin horisontaalisesti: tiettyä työvaihetta palkataan suorittamaan jopa kymmeniä näennäisiä ”kevytyrittäjiä”. Kun työvaiheet työmaalla etenevät ripeästi, vaihtavat epämääräiset työryhmät työmaita nopeaan tahtiin – eivätkä juurikaan altistu viranomaisten valvonnalle.

Oma juonteensa rakennusalan väärinkäytöksissä on se, että hyvin usein hyväksikäytetyt työntekijät ja heidän työnantajansa ovat ulkomaisia. Työntekijät voivat olla EU:n alueelta tai sen ulkopuolelta, yritykset yleensä Suomen lähialueilta eli Baltiasta. EU:n ulkopuolisista työntekijöistä osa tulee Suomeen lähetettyinä työntekijöinä, toisen EU-maan myöntämällä työluvalla. Termi ”lähetetty työntekijä” saa oudon sävyn, kun Suomen työmailla työskentelee rakentajia hyvin kaukaisista maista, jotka ovat olleet yhtäjaksoisesti Suomessa vuosien, jopa yli kymmenen vuoden ajan. Näin ollen myös työntekijöiden sosiaalimaksut kohdistuvat täysin väärään maahan.

Kun väärinkäytöksiä selvitetään, usein kokonaiset yritykset katoavat ns. maan alle, kunnes samojen tosiasiallisten hyödyn saajien yritys pilkahtaa näkyviin uudella nimellä. Piirileikki on ikuista ja uusia keinoja kiertää sopimuksia ja lainsäädäntöä keksitään jatkuvasti.

Vapaata liikkuvuutta reiluilla säännöillä

On selvää, että EU:n perusperiaatteisiin kuuluva työvoiman vapaa liikkuvuus on ja pysyy lainsäädännön perustana. On kuitenkin nähtävä selkeästi se, että yksin sen varaan ei voida tulevaisuutta rakentaa. On järjetöntä, jos pahasta alueellisesta työttömyydestä kärsivälle alueelle ja toimialalle kuskataan työvoimaa jopa Euroopan unionin yhteismarkkinan ulkopuolelta. Se ei liene ollut lainsäätäjien tavoite.

Yhtä lailla luottamusta Euroopan laajuiseen lainsäädäntöön murentaa, kun ”Brysselin direktiiveillä” perustellaan jopa sitä, voivatko työn tilaajat edellyttää kilpailutuksessa mm. paikallisten nuorien työnhakijoiden työllistämistä. Hankkeiden kokonaiskustannuksissa tuollaisten ehtojen merkitys on hyvin pieni, mutta paikallistaloudelle ja paikallisyhteisölle merkittävä.

Mikä sitten avuksi? On selvää, että rakennusalan laajamittaiseen harmaaseen talouteen kaikkine ilmiöineen ei löydy yhtä tai kahta ratkaisua. Julkisen sektorin rakennushankkeet ovat usein volyymiltaan isoja ja siksi yksi olennainen tarkastelukulma liittyy juuri niihin. Yksin Suomessa puhutaan miljardeista euroista vuositasolla.

Julkisten hankintojen lainsäädäntöä niin Euroopan unionin kuin Suomen tasolla on kehitettävä niin, että hankintasopimukseen kirjataan aina työlainsäädännön ja työehtosopimuksien vähimmäisehtojen noudattamista koskeva ehto. Vaatimukseen on ehdottomasti liityttävä myös sanktioimisen mahdollisuus väärinkäytösten tuottaman suuren taloudellisen hyödyn vastapainona.

Jo julkisista tarjouskilpailuista on voitava sulkea pois yritykset, joiden toiminta osoittaa syyllistyneen työntekijöiden oikeuksien ja työlainsäädännön rikkomiseen. Hankintasopimuksilla on rajattava pääurakoitsijan alihankintaketjujen määrää ja pituutta. Pääurakoitsijan on pääsääntöisesti kannettava taloudellinen vastuu valitsemassaan alihankintaketjussa tapahtuneista väärinkäytöksistä, silloin kun tekoihin syyllistynyt yritys tavalla tai toisella väistelee omaa vastuutaan. Hyväksikäytön uhri ei saa jäädä tilanteessa kärsijäksi.

Kirjoittaja toimii Rakennusliitto ry:n puheenjohtajana ja osallistuu Euroopan rakennus- ja puutyöntekijöiden federaatio EFBWW:n hallituksen toimintaan.