Suomen ay-liikkeen eurooppalaisen edunvalvonnan alkutaipaleelta
Blogi
Ammattiyhdistysliikkeen eurooppalainen edunvalvonta alkoi hahmottua 1970-luvun alussa. Usean, erityisesti silloisten EU-maiden palkansaajakeskusjärjestöjen vuonna 1973 perustaman Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön EAY:n (ETUC) alle alettiin perustaa 1980-luvulla alakohtaisia eurooppalaisia ammattisihteeristöjä. Monet suomalaiset ammattiliitot pääsivät niiden kautta seuraamaan EU-tason päätöksentekoa.
Myös perinteinen pohjoismainen yhteistyö oli edelleen suomalaiselle ay-liikkeelle edunvalvontamielessä tärkeä ikkuna kansainväliseen edunvalvontaan.
Suomessa teollisuuden ammattiliittojen piirissä oli saatu käytännön kokemusta ylikansallisten yritysten toiminnasta ja erityisesti 1980-luvulla lisääntyvässä määrin myös suomalaisten yritysten toiminnasta ulkomailla. Tämä kehitys lisäsi tarvetta ammattiliittojen yhteydenpitoon yli kansallisten rajojen. Tämän koin Kemian Työntekijäin Liiton lakimiehenä vuodesta 1979 ja puheenjohtajana vuodesta 1984 alkaen, kun suomalaiset kemian alan yritykset alkoivat investoida yhä laajemmin ulkomaille.
Teollisuuden palkansaajien Eurooppa-projekti TEPE
Suomalaiset teollisuuden ammattiliitot havaitsivat 1980-luvun lopussa tarpeen valmistautua eurooppalaisten sisämarkkinoiden syntymiseen. Päätimme perustaa Teollisuuden palkansaajien Eurooppa-projektin, eli TEPE:n, vuonna 1989. Siihen kuului 11 ammattiliittoa. Projektin tavoitteena oli analysoida Euroopan yhteisöjen kehittymistä yhä tiiviimmäksi sisämarkkina-alueeksi ja sen vaikutuksia suomalaisten teollisuuden palkansaajien asemaan. Projektin vetäjäksi palkattiin lakimies Pekka O. Aro. Toimin itse Kemian Liiton puheenjohtajuuden ohella projektin puheenjohtajana.
Toukokuussa 1992 julkaisimme raportin, jossa arvioitiin, ettei Suomen liittyminen Euroopan talousalueeseen (ETA) tai Euroopan yhteisöihin (EY) heikennä suomalaisten palkansaajien oikeuksia. Taustalla oli paljon keskusteluja ja selvityksiä niin Suomessa eri tahojen kanssa kuin myös eurooppalaisen ay-liikkeen sisällä. Oma kiinnostukseni eurooppalaisen yhteistyön ja edunvalvonnan kehittämiseen oli vahvistunut pysyvästi.
EU-projekti siirtyy keskusjärjestöille ja Brysseliin
Teollisuuden ammattiliittojen EU-projekti siirtyi palkansaajakeskusjärjestöille vuonna 1991. Keskusjärjestöjen Eurooppa-yhteistyötä (KEY) veti aluksi Pekka O. Aro ja hänen jälkeensä Pekka Ahmavaara, joka myös toteutti KEY:n toimiston siirron Brysseliin keväällä 1995.
Kesällä 1995 minulle ehdotettiin siirtymistä KEY-Finlandin johtajaksi Brysseliin, kun paikka vapautuisi vuoden 1996 puolella. Palkansaajakeskusjärjestöjen hallitukset hyväksyivät johtajan pestini lokakuussa 1995.
Työ Brysselissä alkoi 1.7.1996. Toimiston sijainti oli hyvin valittu. Pekka Ahmavaara oli luonut verkostoja eri puolille ja palkannut erinomaisen assistentin, Aila Seppälän. Nettipohjaiset tietoyhteydet olivat kehittymässä, jolloin tiedonhankinta ja sähköpostiosoitteiden lista kasvoivat jatkuvasti. Tiedonvälitys tehostui entisestään.
Ensimmäinen suomalainen EU-komissaari Erkki Liikanen ja EU-suurlähettiläs Antti Satuli järjestivät kuukausittain luottamuksellisia taustakeskustelutilaisuuksia suomalaisten etujärjestöjen edustajille, joiden kanssa yhteistyö toimi hyvin. Yhteydet moniin suomalaisiin virkamiehiin EU:n eri instituutioissa olivat toimivat. Samoin Euroopan parlamentin suomalaisiin jäseniin ja heidän avustajiinsa. Myös yhteistyö eri maiden kansallisten ay-toimistojen kesken oli tiivistä ja hyödyllistä, samoin vuorovaikutus samassa talossa sijainneiden eurooppalaisten ay-järjestöjen kanssa.
EU:ssa vallitsi innostus ja optimismi
Johtajakauteni ajoittui Suomen EU-jäsenyyden alkuvuosiin, joita voi nyt muistella innostavana ajanjaksona. EU:ssa oli vahva usko jäsenmaiden yhteistyön tiivistymiseen ja talouden myönteiseen kehitykseen. Palkansaajien kannalta oli lupaavaa, että työllisyys nousi yhä tärkeämmäksi teemaksi, samoin kuin työntekijöiden oikeudet.
Brysselissä kävi Suomesta alkuvuosina kymmeniä vierailijaryhmiä, joille pääsimme kertomaan Euroopan unionin ajankohtaisista asioista. Tilaisuudet olivat aina antoisia. Niissä pääsi myös kehittämään omia arvioitaan integraation eri puolista. Näistä on jäänyt hieno muisto.
Nyttemmin onkin ollut osin surullista seurata eurooppalaisen yhteistyön vakavia vastoinkäymisiä eurokriiseineen ja Brexiteineen. Kansallismielisyyden nousu eri jäsenmaissa ja muuallakin on heikentänyt kansalaisten uskoa yhteistyön etuihin. Voin kuvitella, että moni seuraajani on joutunut kokemaan työnsä ajoittain raskaaksi ja vähemmän palkitsevaksi.
Perusasiat on kuitenkin hyvä muistaa: Euroopan unioni on rauhan projekti ja sen on tarkoitus tuottaa kaikille jäsenmailleen ja niiden kansalaisille kasvavaa hyvinvointia. Yhdessä voimme pärjätä aina paremmin kuin erillisinä kansallisvaltioina. Tästä on historiassa monia opetuksia.