Erkki Liikanen

Suomen EU-suurlähettiläs 1990–1994 ja EU-komissaari 1995–2004

Toisen maailmansodan päättymisestä tuli toukokuussa kuluneeksi 80 vuotta. Suomen EU-jäsenyys taas täytti tammikuussa 30 vuotta. Suomi nousi Stalinin varjosta sodan jälkeen hitaasti tasavertaiseksi toimijaksi Euroopassa. Se vei 50 vuotta. 

Kun Suomi tuli EU-jäseneksi tammikuussa 1995, Euroopan komission puheenjohtaja Jacques Delors piti viimeisen puheensa Euroopan parlamentissa. Istuin lehterillä ja puhe ei unohdu. Delors tiivisti viestinsä: 

”Rauhan ja turvallisuuden asia on yhtä tärkeä, kuin se oli 1945–1950 hirvittävän maailman konfliktin jälkeen. Eurooppa rakentuu 1. kilpailulle, mikä kannustaa, 2. yhteistyölle, mikä vahvistaa ja 3. solidaarisuudelle, mitä yhdistää. Olemme tervehtineet kolmea uutta EU-jäsentä, joilla on pitkä demokraattinen perinne ja jotka ovat kykeneviä rikastuttamaan meidän yhteiskuntamalliamme, jota me haluamme puolustaa”.

Suomen eurooppalaistuminen tapahtui hitaasti

Kun Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja Euroopan talousyhteisö luotiin vuonna 1950-luvulla, Suomi oli kaukana. Robert Schuman lausui historialliset syntysanat toukokuun 9. päivä 1950. Suomen Pariisin suurlähetystö raportoi siitä vasta kolme kuukautta myöhemmin.  

Kun Robert Schuman vieraili Suomessa vuoden 1953 keväällä ulkomaankauppaliiton kutsusta Urho Kekkosen hallitus varta vasten päätti, ettei Schumanille tarjota vieraanvaraisuutta eikä osoiteta huomiota.  

Presidentti Juho Kusti Paasikivi otti kuitenkin korkean vieraan vastaan ja kävi hänen kanssaan keskustelun. Tieto löytyy Paasikiven päiväkirjoista. 

Hiili- ja teräsyhteisön pohjalle rakennettiin Euroopan talousyhteisö vuonna 1957. Se osoittautui suureksi kaupan vapauttajaksi jäsenmaiden kesken. Yhteisön ulkopuolelle jääneiden oli reagoitava. Brittien johdolla luotiin Euroopan vapaakauppaliitto EFTA, jossa olivat mukana mm. muut pohjoismaat.  

Suomen ongelma oli Neuvostoliiton kielteinen kanta EFTA:n jäsenyyteen. Lopulta annettiin vakuutus, ettei Suomi liity EFTA:n jäseneksi, vaan tehdään erillinen suomalainen ratkaisu. Näin tapahtui. Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hruštšev tuli Helsinkiin Urho Kekkosen 60-vuotispäiväillalliselle. Siellä asia vahvistettiin.

Merkittävät askeleet otettiin v. 1980–1990 aikana

Euroopan suuret myllerryksen alkoivat 1980-luvulla. Vuonna 1986 Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen. Vuonna 1989 Suomi liittyi Euroopan neuvoston täysjäseneksi. Samana vuonna Berliinin muuri murtui ja Saksa yhtenäistyi. 

Olin vuoden1990 kesästä lähtien Suomen suurlähettiläs EU:ssa.  Uutena tulokkaana sain tehdä viisaille niin sanotut tyhmät kysymykset:  

1. Mikä oli EU:n ydin? Vastaus oli: voimankäyttö korvataan lainkäytöllä. Oikeusvaltioperiaate. Se turvaa demokratian toteutumisen sekä kansalaisten oikeudet ja vapaudet.
2. Miten se toteutetaan? Vastaus oli: Päätöksenteon pitää olla ei-hegemonista, mutta tehokasta. Siksi määräenemmistöjä tarvitaan, yhden veto-oikeus on muutokset este. 

Itävalta oli hakenut EU-jäsenyyttä vuonna 1989. Se tiedettiin, mutta Ruotsin päätös hakea jäsenyyttä vuoden 1991 heinäkuussa yllätti Suomen ja siitä vihastuttiin.

Elokuussa samana kesänä tehtiin epäonnistunut vallankaappausyritys Moskovassa. Joulukuussa 1991 Neuvostoliitto hajosi.

Suomessa EU-jäsenyyden puolesta oli puhunut turkulainen professori Esko Antola. Poliittisten päättäjien joukossa ensimmäiset olivat Paavo Lipponen ja Ilkka Suominen.

EU-juna liikkui, mutta Suomen hallituksen kanta jäsenyyteen puuttui, mikä jätti Suomen kohdalle kysymysmerkkejä.

Onneksi muut toimijat olivat liikkeellä. Näistä tärkeimpiä olivat palkansaaja- ja teollisuusjärjestöt Brysselissä. Teollisuuden keskusliitto oli perustanut sinne toimiston jo vuonna 1974. Palkansaajajärjestöt seurasivat myöhemmin, mutta jo sitä ennen palkansaajien monet valtuuskunnat tulivat Brysseliin ja halusivat oppia tuntemaan Euroopan Unionin. Työmarkkinaosapuolet tekivät myös hyvää yhteistyötä. Kari Jalas oli paljossa läsnä ja palkansaajajärjestöjen monet nimet tulivat tutuiksi kuten FinUnionsin entiset johtajat Pekka O. Aro, Pekka Ahmavaara ja Heikki Pohja. Palkansaajajärjestöjen johtotaso tuki vahvasti toimintaa.  

Päätöksen paikka

Jacques Delors oli Euroopan komission legendaarinen puheenjohtaja ja sosiaalinen dialogi hänelle oli suuri asia. Hän oli vieraillut ensi kerran Suomessa komission puheenjohtajan 1988 ja tapasi työmarkkinajärjestöt.

EU:n puheenjohtajamaa Hollanti esitti Maastrichtin huippukokouksessa vuoden 1991 joulukuussa jäsenyysneuvottelujen aloittamista Itävallan ja Ruotsin kanssa.  Se oli sokki Suomessa. Oliko Suomi pudonnut junasta?  

Suomen EU-edustusto raportoi pian sen jälkeen Brysselistä, että jos Suomi haluaa neuvotella EU-jäsenyydestä samaan aikaan Itävallan ja Ruotsin kanssa, jäsenyyshakemus tulee jättää vuoden 1992 helmikuussa tai viimeistään maaliskuun alussa. Seuraava kierros voi tulla eteen vasta 10 vuoden kuluttua. 

Presidentti Mauno Koivisto puhui EU-jäsenyyden puolesta vuoden 1992 valtiopäivien avajaisissa. Esko Ahon hallitus päätti hakea EU:n jäsenyyttä. EU-jäsenyysneuvottelut alkoivat vuoden 1993 helmikuussa ja niiden poliittinen osa tuli päätökseen 1.3.1994, samana päivänä, kun Martti Ahtisaari siirtyi presidentin tehtävään. 

Toisen kerran Jacques Delors vieraili Suomessa jäsenyysneuvottelujen päättymisen jälkeen heinäkuussa 1994. Hän saapui suoraan Poriin. Delors halusi tavata nimenomaan työmarkkinajärjestöjä. Porissa järjestettiin yhteinen seminaari, joka sai laajaa huomiota. 

EU-jäsenyydestä päätettiin järjestää kansanäänestys, jossa JAA sai 57 % ja EI 42 % kannatuksen. Työmarkkinajärjestöt osallistuivat aktiivisesti jäsenyyskampanjaan. Sillä oli myös pitkäaikainen merkitys. EU-jäsenyydestä ei tullut kansaa syvästi jakavaa asiaa Suomessa.  

Seuraavaan EU:n laajentumisvaiheeseen meni yli yhdeksän vuotta. Suomi ajoitti päätöksensä oikein.