Talouskurimuksesta kohti talouskuria

Toimin FinUnionsin johtajana kahden vuoden ajan maaliskuusta 2010 maaliskuuhun 2012. Aivan kauteni alussa Euroopan blokkasi Islannissa tapahtunut tulivuoren purkaus, joka pysäytti suuren osan alueen lentoliikenteestä. Se oli kuitenkin pientä siihen verrattuna, mitä Euroopan toisella reunalla Kreikassa tapahtui. Koko tuolloisen Brysselin-kauteni voisi hyvin pelkistää sanoilla Kreikka ja euroalueen kriisi.

Euroopan unioni reagoi tilanteeseen luomalla erilaisia vakausmekanismeja, jolloin alkoi myös keskustelu siitä, mikä on yksittäisen jäsenvaltion vastuu omasta taloudestaan ja mikä on mahdollisesti yhteisvastuun rooli. Keskusteluun ei vieläkään ole saatu kattavia vastauksia. Talouskehityksen seurantaan eri jäsenmaissa saatiin kuitenkin uusia välineitä. Niiden pohjalta kehitettiin muutamaa vuotta myöhemmin talouden systemaattinen seuranta.

Talouskriisin keskiössä oli alkuvuodesta 2010 EU:n talouskomissaarin tehtävät vastaanottanut Olli Rehn. Hän tarttui määrätietoisesti kriisin hoitamiseen ja oli pian paitsi Kreikan ja muiden kriisimaiden myös eurooppalaisen ay-liikkeen hampaissa. Se ei kuitenkaan haitannut Suomen ay-johtajien ja Rehnin hyvää yhteistyötä. Suomalaiset ay-johtajat saattoivat hyvässä hengessä välittää Rehnille koko Euroopan ay-liikkeen huolenaiheita.

Työelämän kehittäminen kesannolla

Euroalueen talouskriisi peitti pitkälti alleen sen seikan, että työelämän kehittämisen näkökulmasta 2010-luvun alku oli nihkeätä aikaa. José Manuel Barroson komission toinen kausi ei tuottanut juuri lainkaan merkittävää työelämän sääntelyä. Vuosikausia valmisteltavina olleet työaikadirektiivin uudistus ja lähetettyjen työntekijöiden aseman parantaminen junnasivat paikoillaan.

Suomen näkökulmasta tärkeimmäksi työllisyyttä sivuavaksi direktiiviksi nousi laivojen polttoaineiden rikkipitoisuutta koskeva ns. rikkidirektiivi. Siinä esitettiin joillekin merialueille muita alueita tiukempia päästörajoituksia. Direktiivin ensisijainen tavoite oli suojata laivaväylien varsilla asuvien ihmisten terveyttä.

Suomen elinkeinoelämä pelkäsi, että rikkidirektiivi iskee suuren loven Suomen vientiteollisuuden kilpailukykyyn ja työllisyyteen. Palkansaajien keskusjärjestöt tukivat työnantajien ponnisteluja direktiivin Itämerta koskevien ehtojen muuttamiseksi. Direktiiviä valmistellut vihreiden silloinen EU-parlamentaarikko Satu Hassi vei esityksensä menestyksellä läpi parlamentissa, ja siihen elinkeinoelämä joutui sopeutumaan.

Parlamentista edunvalvonnan taistelutanner

Vuoden 2007 perussopimuksen muutoksen myötä Euroopan parlamentista tuli aiempaa merkittävämpi yhteistyökumppani myös eurooppalaiselle ay-liikkeelle. Tuolloin parlamentin jäsenenä toiminut Ville Itälä sanoi, että vasta yhteispäätösmenettelyn laajentumisen jälkeen oli hänen puhelimensa ruvennut soimaan. Parlamentin vahvistunut rooli noteerattiin Suomen poliittisissa piireissä ja edunvalvontajärjestöissä.

Suomalaiset keskusjärjestöt pitivät tärkeänä ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin keskeisiin parlamentin poliittisiin ryhmiin, ja samaa haluttiin myös eurooppalaiselta keskusjärjestöltämme ETUC:ilta. Onneksemme meillä oli sekä konservatiivien EPP:ssä että keskusta-liberaalien Aldessa hyvin yhteistyökykyisiä suomalaisedustajia. Parlamentin sosialistiryhmään suhteet olivat perinteisesti hyvät, ja tiivis yhteistyö jatkui edelleen.

Hyvää suomalaista pragmaattisuutta edusti myös EU-edustuston päällikön järjestämät ennakkoinfot EU:n huippukokousten alla. Virassa toimi 2010-luvun alussa suurlähettiläs Jan Store. Hän oli säästänyt joka huippukokouksen henkilötunnuslappunsa työhuoneessaan olevaan kulhoon. Kreikka oli pitänyt huolen siitä, että huippukokouksia oli normaalin neljän sijaan paljon enemmän. Vuoden 2012 alussa kulho oli jo verrattain täynnä.

Suomalaisilla hyvät suhteet ETUC:n johtoon

ETUCin pääsihteerinä oli vuoteen 2011 asti britti John Monks, johon suomalaisilla ay-johtajilla oli hyvät henkilökohtaiset suhteet. Pääsihteerikaudellaan Monks vieraili Suomessa useita kertoja, ja ay-johtajien ohella hän tapasi useita johtavia poliitikoitamme sekä työnantajien edustajia.

Monksin kauden jälkeen ETUCin johtoon nousi keväällä 2011 ranskalainen Bernadette Ségol. Hän oli järjestön historian ensimmäinen nainen pääsihteerinä. Hänen taustansa oli palvelualojen eurooppalaisessa ammattisihteeristössä, mutta suurelle osalle suomalaisia ay-johtajia hän oli verrattain tuntematon henkilö, tosin ei kovin pitkään. Ségolin sihteeristössä oli pienen tauon jälkeen myös pohjoismainen edustaja, ruotsalainen TCO-taustainen Veronica Nilsson, joka oli usein nähty vieras pohjoismaisissa kokouksissa ja seminaareissa.

Tarja Halonen vieraili ay-talossa

Vuosina 2010–2012 FinUnionsin toimistossa vieraili vajaat parikymmentä suomalaista ryhmää. Valtaosa vierailijoista tuli ammattiliitoista, joitain europarlamentaarikoiden tukijoukoista ja yksi työnantajien porukka. Yhdessä EK:n toimiston kanssa isännöimme mm. valtiosihteereiden delegaatiota keväällä 2012.

Merkittävin ay-talossa käynyt suomalainen vierailija oli silloinen tasavallan presidentti Tarja Halonen, joka halusi keskustella kestävästä kehityksestä ja ilmaston muutoksesta ETUC:in pääsihteerin ja asiantuntijoiden kanssa.

Risto Kousa