Tatu Knuutila

ekonomisti, SAK

Tänä syksynä Enrico Lettan raportti sisämarkkinoista ja Mario Draghin raportti kilpailukyvystä ovat olleet polttoainetta EU-politiikalle. Valtiomiesten raportit ovat saaneet kiitosta monelta suunnalta. ’Juuri niin, EU:ssa ylisäännellään yritystoimintaa hengiltä ja kilpailukyky on kadonnut’. Raporttien diagnooseja pidetään osuvana.

Valtiomiehet tarjoavat lääkkeeksi vahvempaa EU:ta, joka voisi käyttää myös eurobondeja ongelmien ratkaisemiseksi. Suomen valtionjohdosta Petteri Orpo ja Rikka Purra kiirehtivät heti kommentoimaan: aitoja ongelmia, mutta vääriä ratkaisuja. Kriitikot poimivat Lettan ja Draghin pullista rusinat, ja mikä sen parempi lyömäase kuin paksu ja kovakantinen raportti!

EU-kritiikkiä täydennetään usein suhteellisuuden ja subsidiariteetin periaatteilla, jotka rajoittavat EU:n toimivaltaa. Unionin ei pitäisi tehdä enempää kuin tarpeen, ja kansalliset asiat pitäisi hoitaa kansallisesti. ”Miksi EU ei vaan keskity asioihin, jotka ovat järkeviä ratkoa ylikansallisesti”, tavataan kysyä. Kun huolella lukee, raportit antavat vastauksia.

Aloitetaan subsidiariteettiperiaatteesta, eli mitä on järkevä tehdä EU:n tasolla? Draghin mukaan kilpailukykyongelman juurisyitä ovat teknologian ja tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan (TKI) putoaminen kansainvälisestä eturintamasta. Kiinnikuromiseen tarvitaan sääntelyn keventämistä ja mittavia panostuksia. EU-maat kun ovat yksin liian pieniä riittäviin investointeihin ja kansainväliseen kilpailuun, mutta yhdessä olisimme tarpeeksi suuria.

Erityisesti TKI-toimintaa on fiksua tehdä EU:n tasolla, jos sillä ratkotaan yhteisiä ongelmia. Ilmastonmuutoksen torjuminen, turvallisuuden vahvistaminen ja ikääntymiseen varautuminen ovat jaettuja ongelmia, jotka on pakko ratkaista. TKI-toiminta on kallista, mutta usein tuotos on monistettavissa halvalla – miksi emme tekisi enemmän TKI-yhteistyötä?

Draghi löytää muitakin ongelmia. Ylikansallinen infrastruktuuri on heikkotasoista ja ylikansallisten investointien tekeminen vaikeaa. Valtiot kilpailevat toisiaan vastaan haitallisesti, esimerkiksi energiaostoissa ja puolustushankinnoissa. Koko Eurooppa on haavoittuvainen yksipuoliselle ulkomaankaupalle, ja yksittäisten jäsenmaiden sooloilut ovat riskejä koko unionille. Myös Lettan raportti ylikansallisen sisämarkkinan kehittämisestä kuuluu – sananmukaisesti – ylikansalliseen päätöksentekoon.

Jos EU ei ole oikea taho korjaamaan tällaisia ongelmia, niin kuka on?

Entä se suhteellisuusperiaate, eli mikä olisi sopiva mittakaava EU:n toiminnalle? Letta esittelee ongelmia euroissa. Yksin vihreään siirtymään pitäisi investoida vuosittain 620 miljardia. Investoinnit ohjaavat myös huomisen suuntaa: synnytämmekö 650 miljardin arvoista puhtaan teollisuuden klusteria, ja karsimmeko tuontienergiaan uppoavia satojen miljardien kuluja? Ylipäätään saamattomuuden hintalappu ilmastotoimissa olisi vuoteen 2050 mennessä jo 2,4 tuhatta miljardia euroa. Myös Draghi antaa lukuja: hänen ehdotuksensa vaativat noin 800 miljardin vuotuisia lisäinvestointeja.

Isoja lukuja, montako nollaa sadassa miljardissa taas olikaan? Samapa tuo, lukujen valossa on selvää, että pieni näpertely ei ole oikeasuhtaista toimintaa.

Jos ei vielä käynyt ilmi, sanon suoraan: EU:n sisämarkkinoiden syventäminen ja kilpailukyvyn vahvistaminen on erittäin kannatettavaa. USA ja Kiina ovat tosissaan teollisuuspoliittisessa kilpailussa ja Euroopalle uhkaa jäädä luu käteen. Eikä kyse ole vain reilusta kilpailusta: muitakin ylikansallisia ongelmia on vino pino, jotka pitää samalla ratkoa. Teollisuuspolitiikka ei ehkä edusta markkinatalouden ihannemaailmaa, mutta onko meillä varaa olla paavillisempi kuin paavi itse?

Juuri EU:lta tarvitaan toimia, koska muutoin teollisuuspoliittinen kilpailu voisi lisätä jäsenmaiden välistä haitallista kilpailua. Isoilla mailla on myös syvimmät taskut, eivätkä pienet maat pysty kilpailemaan valtiontukien suuruudessa. EU:n tasolla haitallista kilpailua voi kitkeä ja politiikkaa voi suunnitella koko unionin näkökulmasta.

Vaatimus laadukkaista työpaikoista ja ilmastopolitiikan jatkoaskelista

Raporteista voisi viedä paljon asioita käytäntöön, koska ehdotukset on laadittu kompromissien muotoon. Ammattiyhdistysliikkeellä on kuitenkin muutama ehdoton vaatimus: sosiaalisista- ja työntekijöiden oikeuksista tai ilmastopolitiikan tavoitetasosta ei saa tinkiä. Tavoitteen pitää olla laadukkaiden työpaikkojen synnyttäminen.

Onneksi sekä Letta että Draghi tuntuvat olevan näistä periaatteista samaa mieltä. Ehdotetut investoinnit tähtäävät juuri oikeudenmukaisen kaksoissiirtymän edistämiseen. Letta korostaa, että ”sisämarkkinoiden kehittäminen on menestyksekästä vain, kun se sisältää aidon sosiaalisen ulottuvuuden ja turvaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja koheesiota”. Draghi taas toteaa, että ”kilpailukyky tänään riippuu yhä vähemmän työn hinnasta ja yhä enemmän työvoiman osaamisesta”.  

Raportit antavat loistavan tilannekuvan ja ehdotuksia, joista EU:n teollisuuspolitiikkaa saisi ponkaistua käyntiin. Enää jää pari ongelmaa ratkaistavaksi: mistä löytyisi poliittinen sopu ja rahaa jättimäisiin investointeihin?

Kirjoittaja työskentelee ekonomistina SAK:ssa.