Tiivistyvän edunvalvonnan aikaa 2007–2010

Kun ensimmäinen vuosikymmen Suomen EU-jäsenyyttä oli takana ja puheenjohtajuuksiakin hoidettu jo pari kappaletta, oli Suomi päässyt hyvään vauhtiin EU-vaikuttamisessa. Juna liikkui ja tässä piti ay-liikkeen porhaltaa mukana. Tuon ajan iskusanaksi tuli ”Sosiaalinen Eurooppa”: oikeudenmukainen EU, joka perustui työmarkkinaosapuolten vuoropuhelulle. Liikkeellä oli sekä sosiaalista Eurooppaa edistäviä että uusliberaaleja markkinoiden ylivaltaa korostavia voimia.

Kevätkesällä 2006 Akavan silloinen puheenjohtaja Risto Piekka soitti minulle ja kysyi kiinnostustani Brysselin toimiston johtajan tehtävään. Seuraavan kolmivuotiskauden kun piti olla ”Akavan vuoro”. Keskusteltuani vaimoni kanssa annoin myöntävän vastauksen. Myöhemmin kävi ilmi, ettei tämä kiertojärjestys ollutkaan ihan läpihuutojuttu ja neuvottelut asiasta venyivät. Lopulta asia ratkaistiin niin, että toimistoon valittiin kaksi johtajaa; SAK:n lakimies Jorma Rusanen ja minä. Tämä ratkaisu osoittautui onnistuneeksi; asiantuntemuksemme täydensivät sopivasti toisiaan ja tulimme lisäksi henkilökohtaisesti oikein hyvin toimeen. Tässä yhteydessä haluankin lausua lämpimät kiitokseni Jorkille hyvästä yhteistyöstä ja työtoveruudesta.

Finanssikriisi ja populismin nousu

Kun astuin remmiin, Suomen toinen neuvoston puheenjohtajuuskausi oli juuri päättynyt. Ilmapiiri EU:ssa oli muuttunut. Työmarkkinoiden vähimmäissääntely alkoi olla vastatuulessa, vaikka juuri se on yksi toimivien sisämarkkinoiden tärkeimmistä kulmakivistä. Kansallinen etu nousi entistä tärkeämmäksi, mikä merkitsi asioiden jumiutumista entistä enemmän neuvostoon. Tämä ei kuitenkaan ollut jäsenmaiden hallitusten, vaan ”EU:n vika”. Populistien mokkasiinien töminä kuului jo voimakkaana. Myös uusliberalismin nousu haastoi ay-liikkeen. Tämän päälle tuli vielä finanssikriisi ja talouslama.

Työaikadirektiivissä hyvä väliaikatulos

Kaikesta huolimatta myös työelämän EU-lainsäädäntöä pyrittiin uudistamaan. Vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulle ajoittuivat niin työaikadirektiivin kuin eurooppalaisia yritysneuvostoja (EWC) koskevan direktiivinkin uudistamishankkeet. Uudistettu EWC-direktiivi annettiinkin 6. toukokuuta 2009. Se selkeytti yritysneuvostojen asemaa ja toimintaa monelta osin.

Työaikadirektiivin kanssa kävikin sitten toisin; sen uudistamisprosessi näyttää olevan tätä kirjoitettaessa edelleen kesken. Yhteisymmärrystä sen enempää työmarkkinaosapuolten kuin jäsenmaidenkaan kesken ei ole löydetty. Ay-liike kuitenkin pääsi ehkä parhaaseen väliaikatulokseensa koskaan, kun Euroopan parlamentti hyväksyi äänestyksessä omalta osaltaan direktiivin loppuvuodesta 2008 aika tarkkaan ay-liikkeen toiveiden mukaisena. Oman akavalaisen taustaryhmäni kannalta merkittävää oli lisäksi, että parlamentin mietinnössä ylemmät toimihenkilöt olisi sisällytetty direktiivin soveltamisalan piiriin. Ilo osoittautui kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kokemattoman Tšekin puheenjohtajuuskaudella 2009 ei saatu neuvoston ja parlamentin sovittelumenettelyssä asiaan ratkaisua ja ay-liikkeen tuhannen taalan paikka raukesi.

Verkostoitumista päivitettiin

Yhdessä Jorma Rusasen kanssa rakensimme ja ylläpidimme toimivaa yhteistyöverkostoa. Tästä erityisesti mainittakoon komissaari Olli Rehn ja hänen kabinettinsa. Suurlähettiläiden Eikka Kosonen ja Jan Store sekä koko pysyvän EU-edustuston väen kanssa yhteistyö oli tiivistä ”keksibriiffeineen” kaikkineen. Suomen meppidelegaatiosta mainittakoon erityisesti Lasse Lehtinen, Liisa Jaakonsaari, Ville Itälä, Sirpa Pietikäinen sekä Anneli Jäätteenmäki. Lisäksi pidin tärkeänä yhteytenä oman puoleni puolueväylää; EPP:n meppejä erityisesti Saksasta ja Ranskasta.

Kriisien kautta yhteisymmärryksen kasvuun?

Kuten tunnettua, EU kehittyy kriisien kautta. Tämä kriisikin antaa siihen mahdollisuuksia. Siksi ei pitäisi torjua kaikkia unionin toimintaa parantavia uudistuksia ”lisääntyvänä yhteisvastuuna”. Asia on nimittäin niin, että yhteisvastuuseen sitouduttiin viimeistään silloin, kun päätettiin perustaa yhteisvaluutta. Sen pönkittämiseksi ja valuuttaunionin vankistamiseksi tehdyt/tehtävät esitykset ovat lähinnä teknisiä eivätkä enää periaatteellisia. Tärkeitä toki. Integraatiota on siis tiivistettävä yksinkertaisesti siksi, että turvataan unionin toimintakyky ja pysyminen koossa.

Yhtä kaikki: ay-liikkeen eurooppalaisen edunvalvonnan haasteet vain kasvavat. Suomen kaltaisen pienen maan kannalta katsottuna resursseja pitäisi keskittää yhteen nimenomaan järjestösektorilla. On siten valitettavaa, että Akava on nähnyt tilanteen päinvastoin ja irtaantunut FinUnions-yhteistyöstä. Toivoa sopii, että lehti kääntyy ja yhteistyöhön voidaan jälleen palata.

Ari Åberg